Suru kohtaa jokaisen, jossain vaiheessa, jollain tavoin. Pastori, toimittaja ja kirjailija Hilkka Olkinuora toteaa Humanismin illat -luentosarjassa, että ihminen pyrkii kuitenkin vaimentamaan surun usein syyllisyydellä ja häpeällä – ellei sillä sitten tehdä julkisuutta ja rahaa.
Olkinuora toteaa, että tässä onnistumisen maailmassa sureminen on häpeä. Sureminen on osoitus ihmisen epäonnistumisesta, heikkoudesta ja epätäydellisyydestä. Kaikki mikä muistuttaa siitä ettemme elä ikuisesti on häpeä, johon moni sureva lopulta vetäytyy.
Suru kuitenkin erottaa meidät jo eläessämme ja sureva jää usein yksin, vaikka tarvitsisimme surun elämänmittaisessa kohtaamisessa todella toisiamme.
Lapsen mentyä käsiin koskee, koska niissä kuului olla lapsi.
Hilkka Olkinuora on itsekin kokenut syvää surua menetettyään yhden lapsistaan. Vaikka omakohtaisesta surusta onkin kokemusta, hän varoo sanomasta ihmisille ”tiedän miltä sinusta tuntuu”, sillä se ei voi pitää paikkaansa.
– Ihan varmasti et tiedä. Voit aavistaa, voit kokea likiarvoja, voit olla aika lähellä jos olet itse kohtalotoveri, mutta et koskaan tiedä. Rikkinäiseltäkään ihmiseltä ei saa viedä hänen oikeuttaan surra omalla tavallaan.
Olkinuora toteaa, ettei tässä yhteiskunnassa ei ole paikkaa purkaa tuntojaan ja olla vapaasti vihainen.
– Vihalle ei ole paikkaa eikä tilaa, meidän pojat vei minut nyrkkeilysalille jossa sain säkin muodossa hakata sen jumalan lyttyyn joka oli vienyt minulta lapsen.
Suru amputoi, se rampauttaa, se tekee meistä toisenlaisen.
– Kun lapsi kuolee, ihmisestä amputoidaan, viedään pois osa tulevaisuutta.
Häneltä viedään pois, hänestä leikataan irti hänen tuleva äitiytensä tai isyytensä ja häneltä viedään hänen unelmansa. Hän on rampa monella tavalla. Ja oikein vaikean kuoleman, vaikean menetyksen kokenut ihminen kokee haamusärkyä koko ikänsä.
Suru jättää meihin aina jäljen. Kun suru käy, pinta raapiutuu.
Luennossaan laajasti surua, kuolemaa ja luopumista käsittelevä Hilkka Olkinuora on pohtinut myös suhdettaan ihmisen oikeuteen omaan elämäänsä. Ihmisellä tulee itsellään olla oikeus päättää omasta elämästään ja sen lopettamisesta.
– Jos kivut ovat sietämättömät, niin ihmistä ei voi pakottaa elämään.
Samalla Olkinuora taistelee silti itsemurhan oikeutusta vastaan. Tämä voi vaikuttaa ristiriitaiselta.
– Surun ja kuoleman tutkijat ovat länsimaisessa kulttuureissa havainneet, että nämä tällaiset selviämisen keinot ikään kuin periytyvät. Eivät välttämättä geeneissä, ehkä se on vaan sitä mitä on kotona nähty tehtävän. Ja itsemurhalla on se ongelma, että se ikään kuin ratkaisumallina saattaa kulkea kolmanteen tai jopa neljänteen polveen. Ja sen takia olen sitä mieltä, ettei sellaista perintöä kenenkään pitäisi saada.
Kuuntele Hilkka Olkinuoran luento kokonaisuudessaan:
Kesto: 1’10’48”
Luento on taltioitu 20.4.2010 Humanismin illat -luentosarjan tilaisuudesta.
Humanismin illat ovat kaikille avoimia luentoja, joiden tarkoituksena on virittää ja edistää humanistista keskustelua Pohjois-Savossa.
Humanistin iltojen järjestäjinä toimivat Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahasto ja Kuopion kesäyliopisto.
