| Snellman-luento, Jouko Tuomisto 14.5.2007
Rakennammeko ympäristön lapsillemme terveelliseksi
vai elinkeinoelämälle tuottoisaksi?
Hyvät kuulijat
Luin kerran tarinan viisaasta miehestä, joka seurasi lapsensa
touhuja pihalla. Tämä löysi perhosen kotelon, josta
perhonen oli juuri kuoriutumassa. Isä selitti, mistä
oli kysymys. Lapsen tuli sääli kovasti ponnistelevaa
perhosta, ja hän päätti auttaa sitä sen kuoriutumisessa,
ja purki varovasti koteloa, niin että perhonen pääsi
helposti ulkoilmaan. Mutta kuinka kävikään. Perhonen
jäi avuttomana roikkumaan kotelonsa reunalle, sen siivet
eivät avautuneet kunnolla, ja vähitellen se kuoli ja
kuivui pois.
Isä sanoi lapselle: Elämässä on joskus ponnisteltava
kovasti. Sitä tarvitaan, että kehittyisi voimakkaaksi
ja terveeksi eläimeksi tai ihmiseksi. Ei ole hyvä vähentää
tuota ponnistelua, koska sillä on oma tehtävänsä.
Mikä liiallinen auttaminen johtaa ihmisellä siihen,
että siivet eivät kehity, vaan vapaaksi päästyä
ne repsahtavat ja elämä kuivuu? Ja mitä yhteiskuntamme
ja yhdyskuntiemme yleinen suunnittelu voi tähän vaikuttaa?
Lapsen kasvamisessa yhteiskunnan jäseneksi ajattelemme
usein vain vanhempien ja koulun roolia ja velvollisuuksia. Silloin
unohtuvat kaverit ja ympäristö. Tietyssä iässä
lapsi kuuntelee pikemmin kavereitaan kuin vanhempiaan. Kaverien
kanssa tekemiset taas ovat riippuvaisia siitä, onko ympäristö
jännittävä ja stimuloiva, vai elääkö
lapsikatras kuin häkissä, löytämättä
luonnollista hauskaa tekemistä.
Oma lapsuuden ympäristöni oli lammashaka. Se oli vajaan
hehtaarin suuruinen navetan takainen tarha, jossa asui muutama
lammas ja pari emakkoa. Melkein vakiona laitumella oli myös
puoli tusinaa lapsia kaiket kesät. Lampaat pitivät ruohon
lyhyenä ja pehmeänä, siinä oli hyvä paljain
jaloin juosta, ja haasta tuli ensimmäinen urheilukenttämme.
Korkeushyppytelineeksi isä työnsi maahan kaksi keppiä,
joihin porattiin viiden sentin välein reikiä. Niihin
laitettiin kolmen tuuman naulat sopivalle korkeudelle, ja parimetrinen
koivuntaimesta karsittu rima väliin. Pehmikkeenä riitti
alkuun pehmeä nurmi, ja hyppykorkeuden lisääntyessä
riman alle tuotiin sahanpurukasa. Pienillä innovaatioilla
urheiluharrastus eteni ilman ainuttakaan kaupasta ostettua urheiluvälinettä.
Kuopiosta on kuvattu toisenlainen kasvuympäristö,
Pikku Pietarin piha. Se on jo selvästi urbaanimpi, mutta
kuitenkin pienimuotoinen, yhden ihmisen kokoinen. Tapahtumat ovat
kävelymatkan suuruisella alueella.
Yhteiskunnan tehtävä on suunnitella infrastruktuuria,
kaikkea sitä sekä fyysistä että henkistä
rakennetta, jonka varassa ihmiset elävät. Infrastruktuuriin
kuuluvat koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmät, siihen
kuuluvat myös tiet, kadut ja kaupungit. Yhteiskunta päättää
edustajiensa välityksellä, minkälaista aineellista
ja henkistä rakennetta, infrastruktuuria, me rakennamme.
Se päättää, rakennetaanko maanteitä vai
kehärata lentokentälle, tehdäänkö iso
hotelli Kuopion rautatieaseman viereen tai korotetaanko Tahkovuorta.
Jos kysyy suunnittelijoilta, kuinka nämä vaikuttavat
siihen, minkälainen paikka Suomi tai Kuopio on lapselle,
saa varmaan vähän hämmentyneitä vastauksia.
Infraa ei suunnitella lapsille vaan aikuisille ja elinkeinoelämälle.
Ihminen on hyvin joustava eläin, ehkä joustavin
maan päällä elävä, joka pärjää
tropiikista napaseudulle. Aikaisempi tausta olisi kuitenkin hyvä
muistaa. Ihminen sopeutui kahden miljoonan vuoden ajan esihistorialliseen
yhteisöön. Muutos nyky-yhteiskunnaksi alkoi vasta muutama
tuhat vuotta sitten pienessä Lähi-idän kolkassa,
eikä kaupungistuminen ole geenejämme muuksi ehtinyt
muuttaa.
Lapselle ensimmäinen viihtyvyyden edellytys on
turvallisuuden tunne. Mitä tuo esihistoriassa tarkoitti?
Se tarkoitti kotiluolaa tai muuta suojaista paikkaa, johon pedot
eivät helposti päässeet. Sen ulkopuolella vanhemmat
olivat omissa askareissaan, heitä ei koko aikaa tarvittu,
mutta he antoivat kuitenkin olemassa olollaan suojan metsän
vaaroja vastaan. Niinpä lapset edelleen hakeutuvat samanlaisiin
koloihin. Omassa talossamme se on viistokattoisen yläkomeron
matala nurkka, parin neliömetrin pesä. Siellä omien
lasten jälkeen jo lastenlapset viihtyvät joskus tuntikausia
piirtelemässä tai tarinoimassa keskenään.
Suuri tila ei ole viihtyisä, sieltä pitää
päästä välillä omaan kotoiseen koloon.
Liian iso betoninen ympäristö tai suuri parkkipaikka
tuntuu ahdistavalta, tuntuu kuin pedot voisivat rynnätä
milloin tahansa nurkan takaa.
Toinen olennainen elementti on vesi. Mm. Desmond
Morris ja Elaine Morgan ovat markkinoineet ns. vesiapinateoriaa,
jonka mukaan ihminen on jossakin kehityksensä vaiheessa ollut
rantaeläin, vesissä kahlaava, sukelteleva ja kalasteleva
laji. Siksi ihminen on menettänyt karvapeitteensä. Kun
lasten kasvamista seuraa, veden maaginen puoleensavetävyys
on niin ilmeinen, että on vaikea väittää tuota
teoriaa vastaan. Tämä pitäisi ilmiselvästi
ottaa huomioon viihtyisiä yhdyskuntia suunniteltaessa.
Vesi ja ranta ja puro eivät ole vain kauneuskysymyksiä,
vaan niillä on selvästi ihmisen psyyken kannalta rauhoittava
ja turvallisuutta tuova vaikutus. On sääli, että
sairaalan edestä Mustinlammesta laskeva puro on muuttunut
yliopiston tontilla viemäriksi parkkipaikan alla. Toinen
viemäröity esimerkki on Hapelähteenpuiston Maljalahteen
laskeva puro, jonka arvoja ei ole hyödynnetty. Monet vesirakennushankkeet
Suomessa ovat muuttaneet solisevat ja mutkittelevat purot pikku
koskineen suoriksi laskuojiksi. Laskuojan vieressä asuminen
tuntuu ihmisestä ahdistavalta, kun luonnon vesi on positiivinen
ja rauhoittava elementti.
Kolmas kehityshistoriallinen elementti on elinpiirin
laajentaminen ja rohkea tunkeutuminen ympärillä olevaan
suureen tuntemattomaan maailmaan. Tämä korostuu
varhaislapsuuden jälkeen, jolloin kotipesästä tehdään
seikkailuretkiä pelottavaan ympäristöön. Päivä
päivältä uskaltaudutaan kauemmaksi ja kauemmaksi,
mutta aina on mahdollisuus kipaista takaisin turvalliseen kotiluolaan.
Neljäs elementti on kiipeily. Siinä
täytyy mennä jo taaksepäin ihmisen ja simpanssin
yhteiseen esi-isään saakka. Kiipeilyvietti näkyy
hyvin jokaisessa leikkipuistossa tai metsikössä, jos
lapsilla on siihen mahdollisuus.
Kuinka suunnittelu on onnistunut ottamaan huomioon parin
miljoonan vuoden aikana kehittyneen ihmisen rakenteen ja tarpeet?
Lyhyen pikkulapsikauden jälkeen lapsi raahataan puolinukuksissa
päivähoitoon, jossa on useampia samanikäisiä
kuin kivikauden kylässä oli lapsia kaikkiaan. Siinä
infektiot leviävät tehokkaasti ja melu haittaa keskittymistä
ja kehitystä. Onnekkailla voi sentään
olla hyvä piha, jossa voi harjoitella taitojaan.
Seuraava vaihe onkin tosi pelottava. Koulu alkaa. Susien ja
tiikerien sijasta suurimmat uhkatekijät ovat autot, joita
on opittava varomaan. Kun Punahilkan piti pysyä tarkkaan
keskellä tietä eksymättä yksin metsään
kukkia poimimaan ja suden suuhun, niin nyt pitää osata
pysyä poissa tieltä, jota hallitsevat ja vallitsevat
tonnien painoiset rautamöhkäleet. Ne tappavat 400 suomalaista
vuodessa ja vammauttavat tuhansia. Hyvästä syystä
vanhemmat pelkäävät Suomessa lastensa puolesta
enemmän liikennettä kuin rikollisuutta.
Kysymys on, paljonko aikaa ja vaivaa uhraamme sille,
että lapset voivat turvallisesti liikkua kotoa kouluun ja
takaisin. Kuopio ei ole tässä suinkaan maan
huonoimpia esimerkkejä, mutta kyllä täälläkin
voi hyvin kysyä, onko jokaisesta lapsiperheestä turvallinen
reitti kouluun lapsen omilla välineillä, jalan tai polkupyörällä.
Ja onko matka kohtuuden rajoissa.
Amerikkalainen ratkaisu on bussi. Kun kadut eivät olleet
turvallisia, ja 1960-luvulla haluttiin sekoittaa valkoiset ja
mustat samoihin kouluihin, keksittiin kuljettaa lapset matkojen
päästä bussilla kouluun. Tässä on häivähdys
perhosen kotelon kuorimista. Juuri, kun lapsi luonnostaan alkaisi
tutustua ympäristöönsä omaa kotipihaa kauemmaksi,
hänet viedäänkin ovelta ovelle kuin postipaketti.
Lukioiden keskittäminen on monista syistä välttämätöntä,
mutta pikkukoululaiset eivät ole lukiolaisia ja infrastruktuuri
pitäisi ajatella uudestaan. Ei ihme, että lapset alkavat
lihoa, eikä heistä ei ole kaksikymppisinä edes
armeijan sotilaiksi!
Nyt on sitten keksitty, tämäkin ensin Amerikassa,
että lapset kuljetetaan autolla balettiin ja jääkiekkoharjoituksiin
ja elokuviin ja ratsastamaan ja hiihtämään ja laskemaan
mäkeä - autolla, siis liikuntaharrastuksiin autolla.
Tämän seurauksena kehittyy sitten niitä nuoria,
jotka tulevat omalla autolla yliopiston Studentiaan pelaamaan
sählyä, ja parkkeeraavat autonsa kevyen liikenteen väylälle
rakennuksen ulko-oven viereen, kun 25 metrin päässä
alkaa laillinen hehtaarin suuruinen parkkipaikka. Täytyy
olla tosi kova peli kyseessä, kun sen jälkeen ei jaksa
parkkipaikalle asti autolle raahautua, vaan auto täytyy saada
oven viereen.
Eli, kenen ehdoilla tätä yhteiskuntaa rakennetaan?
Lähteekö yhdyskuntarakenteemme vinolta pohjalta, joka
ei ota huomioon lapsen rakennetta, fysiologiaa ja psykologiaa?
Epäterveen nykytilan ohella tuotamme seuraaville
sukupolville suuria riskejä. Suurimmat aiheutuvat maankäytöstä
eli maan ottamisesta ns. hyötykäyttöön, ilmastonmuutoksesta
eli liian suuresta fossiilisen energian käytöstä,
liian suuresta materiaalien käytöstä eli haaskauksesta,
sekä liikenteen liian suuresta vaikutuksesta koko elämäämme.
Osin tämä liittyy siihen harhaan, joka seuraa luonnontalouden
kannalta harhaisesta tavasta laskea kansantuloa ja tämän
harhan tavoittelusta.
Kansantulo mittaa taloudellista aktiivisuutta, lisäsipä
se todellista hyvinvointia tai ei. Kansantulo nousisi,
jos rakentaisimme niin huonoja rakennuksia, että ne homehtuisivat
ja ne pitäisi joka kymmenes vuosi rakentaa uudestaan. Niinhän
me melkein teemmekin. Kansantulo ei siis suosi säilyttämistä
ja kestävää, vaan tuhoamista ja kertakäyttöisyyttä.
Kansantulo nousee, kun euroviisuille järjestetään
muutamia tunteja kestävä valospektaakkeli, mutta se
ei nouse, kun visuaalisesti vaikuttava luonnonmaisema säilytetään.
Siksi maisema voidaan tuhota, eikä tuhoon liittyvää
taloudellista menetystä lasketa mihinkään. Kansantulossa
saa siis syödä pääomaa ottamatta tätä
kustannusta millään lailla huomioon.
Vanhoissa keskieurooppalaisissa kaupungeissa kuten Bonnissa
ja Maastrichtissa on vanha kaupunki vuosisataisine rakennuksineen
säilytetty. Niissä on säilynyt ihmisen kokoinen,
sopusuhtainen kaupunkikuva. Uusia jopa 30-kerroksisia rakennuksia
on siellä rakennettu kaupungin reunoille kuten Kuopiossakin
Mikroteknia. Suomessa on vallinnut sellainen henki, että
vanha keskusta pitää repiä alas ja rakentaa uudet
suuret rakennukset sinne. Siitä seuraa ihmisen biologian
kannalta liian suuri ympäristö, joka on ahdistava ja
pelottava, koska se muistuttaa enemmän sitä villiä
ympäristöä, jossa pedot vaanivat, kuin oman ihmisenkokoisen
kotiluolan ympäristöä. Kuopion torikin
on vähän pelottava tyhjänä, mutta kodikas,
kun se on täynnä kojuja ja kauppiaita.
Maankäyttö on toisellakin tavalla tuleville sukupolville
tärkeä asia. Ihminen tarvitsee viheralueita ja puistoja
kaupungissa paitsi viihtyvyyden myös terveytensä takia.
Välillä tuntuu, että alueet valitaan pikemminkin
rakentajan teknistä mukavuutta kuin myöhempää
toimintaa silmällä pitäen. Viheralueethan pitäisi
kaiken järjen mukaan suunnitella reheville maille. Rakennukset
taas hyötyvät siitä, että ne tehdään
koville ja mäkisille maille, mm. siksi, että kosteusvauriot
ovat paljon vähemmän todennäköisiä. Tämähän
on vanha suomalainen tapa rakentaa, rakennukset mäkeen, ja
kasvit tasaiselle multamaalle.
Riittävät viheralueet ovat tärkeitä myös
siksi, että ne tasaavat lämpötilavaihteluita. Tämä
on selvästi nähty mm. Lontoossa, jossa vuosien 1976
ja 1995 helleaaltojen aiheuttama kuolleisuus oli 50 % suurempi
kuin muualla Englannissa. Suurkaupunki, jossa kasvillisuutta on
liian vähän, on siis helteellä hengenvaarallinen
paikka.
Ilmastonmuutos on keskeinen tulevien sukupolvien terveyteen
ja viihtyvyyteen vaikuttava tekijä. Sen suurimmat syyt ovat
energiantuotanto ja liikenne sekä eräät energianintensiiviset
teollisuuden alat. Suomalainen tuottaa hiilidioksidia noin seitsemän
kertaa enemmän kuin kiinalainen. Maapallo ei kestä
nykyistä polttamiseen perustuvaa energiantuotantoa. Jos haluamme
pelastaa maan kolmanteen ja neljänteen polveen, tälle
asialle on tehtävä jotakin.
Eli päätelminä.
Lasten takia kansantulon ja elintason käsitteitä
on laajennettava niin, että niitä ei dominoi
uuden tavaran ja materiaalin tekeminen.
Lasten takia suurikin kaupunki olisi ajateltava pieninä
kylinä, joilla on omat peruspalvelunsa ja omat viheralueensa.
Juuri viime viikolla oli lehdessä Helsingin kannelmäkisten
haastatteluja, ja he pitivät kaupunginosansa parhaana piirteenä
sitä, että se on yhtenäinen, itsenäinen oma
kylänsä.
Lasten takia liikenne on keskeinen kehityskohde tulevaisuuden
suunnittelussa. Meidän on pakko kehittää
ratkaisuja, jotka vähentävät liikkumista, siirtävät
liikkumista kevyeen liikenteeseen pois autoista, ja tarpeellisessa
määrin joukkoliikenteeseen. Autot eivät lisäänny
lasten hyväksi vaan vanhempien mukavuudenhalun takia.
Tulevien sukupolvien takia olisi hyvä, että nämä
muutokset ymmärrettäisiin nyt ja niihin päästäisiin
vapaaehtoisen rationaalisen kehityksen tietä, koska muutoin
tulevaisuus on ankea ja pakkoratkaisuja täynnä.
Olen esittänyt tässä amatöörin mietteitä.
Oikeasti tarvitsisimme tutkimusohjelman, jossa perehdyttäisiin
ympäristön suunnitteluun lapsen kannalta.
|
